Lapsuuteni koti oli maalla, jossa rahasta ja tavarasta oli puutetta. Kuitenkin rikas luonto ympärillä tarjosi terveellistä ravintoa, virikkeitä ja yhteyttä metsään, eläimiin ja jopa luovuuteen.
Lapsuuden perheeseeni kuului isä, äiti, neljä poikaa ja yksi tyttö. Minä olin Isän Tyttö. Hän kutsui minua Tytöksi aina kuolemaansa saakka, vaikka olin jo aikuinen perheellinen nainen. Ehkä siksi, että olin ainut tyttö, olin isälle erityinen ja tärkeä. Hän ei sitä kovinkaan usein osannut näyttää. Ankaruus ja ”työhön piiskaaminen” olivat hänen kasvatusmenetelmiään. En muista halanneeni isääni koskaan. Muistan kyllä aivan pienenä nukkuneeni isän vieressä ja olleeni sylissäkin. Äitini sairasti ja hän oli paljon pois elämästäni. Isäni omaksuma omintakeinen työväenaate leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani. Isä vastusti opiskeluani ja piti ”pahana”, että hänen Tytöstään tulisi ”oppinut”.
Kesät teimme aamusta iltaan maatilan askareita. Ensin lehmät, sitten heinätyöt, sitten marjastusta ja kalastusta. Lapsena piirsin ja kirjoitin paljon, jopa runoja. Askartelin ja tein kaikkea, mitä vilkas mielikuvitukseni tuotti. Muistan tehneeni mm. sateenvarjon rautalangasta ja muovista. Kaikesta oli puutetta ja toisaalta melkein kaikkea tarvitsemaansa pystyi itse tekemään. Puusta onnistuin veistelemään kaikkea, jopa leikkiautoja. Nukkeleikit eivät olleet minun juttuni. Autot kyllä. Toiseksi vanhin isoveljeni tekikin hienoja autoja puusta, joilla sitten neljännen isoveljeni kanssa leikimme.
Isän Tyttönä halusin täyttää ”isän odotukset”, ainakin pääosin. Olin jossain määrin hänen luottohenkilönsä jo hyvin nuorena. Sain ohjata autoa ja ”rassailla” apurina moottoripyörää. Olin ylpeä, kun sain maalata kotitaloni. Muistan telineillä seistessä ja maalatessa pelänneeni, ettei isä olisikaan tyytyväinen lopputulokseen. Muitakin maalaushommia isäni antoi minun tehdä. Hän sanoinkin usein pienessä ”hiprakassa”, että ”Tyttö se osaa”. Suuri luottamuksen osoitus oli, kun isä osti minulle 12-vuotiaana ompelukoneen. Sen jälkeen ei enää tarvinnut miettiä, mistä ”mieluisia” vaatteita sai. Isä ompeli itsekin paljon.
Uhmasin isän tahtoa ja halusin opiskella. Näyttämisen halu oli kova: Minähän kykenen ja pystyn. Jo alle kymmenvuotiaana päätin, että hankin itselleni ammatin, jossa saisin kunnollista palkkaa. Niinpä minä pyrin opiskelemaan lukion jälkeen Ouluun ”tekulle”. Päivääkään en ole katunut, vaikka aikuisiällä olenkin opiskellut lisää ja siirtynyt tietotekniikan alalle. Ennen kuolemaansa, isä sai nähdä minut valmistuneena ja työelämässä menestyneenä koneinsinöörinä. Tarinat kertovat hänen sanoneen ylpeänä näin: ”Minun Tytöstä tuli insinööri”.
Lapsuus on vaikuttanut aikuisuuteeni paljon. Tunnistan itsessäni tarpeen saada kokea rakkautta. On hienoa, että Henkimaailma on auttanut minua näkemään ”haavani”, joita olen kantanut mukanani. Tarve olla hyvä, tarve onnistua, tarve saada hyväksyntää, kumpuavat tuosta tarpeesta tulle rakastetuksi ja hyväksytyksi. Aika kova oppiläksy, sanoisi joku. Miksi lapsuuden ”haavat” varjostavat aikuisuutta? Miksi kerta toisensa jälkeen löydän itseni samantapaisista tilanteista, joissa haavojani avataan ja koen samantapaisia tuntemuksia, kuin lapsena?
Lapsuudessani ei ollut mahdollista näyttää pahaa oloaan tai ylipäätään tunteitaan. Tilanteet, joissa paha olo ja pelko syntyivät, jäivät käsittelemättä. Pahanolon tunteet ja arvottomuus piti kätkeä syvälle kehoon ja mielen sopukoihin. Itku jäi kurkkuun ja kehoon. Piti näyttää, että minähän pärjään. Olen vahva, en itke. Halusin siinäkin olla isän mieliksi: Olla vahva. Haava syntyi ja jäi parantamatta. Mitäpä pikku tyttö ei tekisi, jotta isä vain rakastaisi ja tulisi hyväksytyksi.
Monista haavoistani olen Henkimaailman auttajien ansiosta päässyt eroon. Kun jokin haava ”pärähtää päälle” eli jokin tilanne laukaisee tunteen, ettei minua hyväksytä tai arvosteta, pyrin pysähtymään. Pysähtymisen tilassa olen mahdollisimman läsnä oleva. Mitä esille putkahtanut tunne haluaa minulle kertoa? Läsnäolevana pyrin hengittämään, olemaan tietoisesti läsnä kehossani ja annan tunteen ja ajatukset nousta pintaan.
Pyydän Henkimaailmaa apuun ja puhdistamaan sekä parantamaan haavan, joka on synnyttänyt ja houkutellut tilanteen, joka nyt suistaa minua raiteiltaan. Lähetän rakkautta ja valoa tilanteisiin, joissa lapsena koin rakkaudettomuutta, vähättelyä ja persoonani loukkaamista.
Aina kun tilanne toistuu, toistan tuota samaa paranemisen kaavaa. Koska haavat ovat syntyneet monien toistuvien tilanteiden perusteella, on poisoppimista myös toistettava. Haavaa poistuu ikään kuin sipulia kuorisi kerros kerrokselta, kunnes ydin tulee esille ja sekin häviää. Poistuneen tilalle tallennan uuden ohjelmoinnin affirmointien avulla.